En yleensä osta osta lapsilleni muovileluja (paitsi tietty legoja, ja niistäkin vain ns kilttejä osia). Enkä osta "pelottavia" leluja. Ei osta äitinikään - yleensä. Kävimme kuitenkin tässä yksi päivä kirpparilla, ja äitini lupasi Käpyselle että tämä voisi valita kirpalta jonkun kivan pikkuauton. Tai eläimen, tokaisi Käpynen. Noh, niin, tai ehkä eläimen, vastasi mummi. Tuon! Tuon minä haluan, huusi Käpynen innoissaan nähdessään krokotiilin. Tuon! Juuri tuon! Ööööh, vastasi mummi. Ja katso, niillä on toinenkin! Kastanja saa oman! Jeee! Noh, tuota, vastasi mummi. Joo, jee! kirkui Käpynen ja tunki toisen krokotiilin pikkusiskonsa käteen. No, pakkohan ne oli ostaa. Ja voi sitä iloa ja onnea kun sisarukset pääsivät krokoilemaan mökkirantaan - ja kun he huomasivat että krokot kelluivat!
Mitäs tästä opimme? No, ainakin sen että aina ei kannata olla liian ehdoton. Krokot olivat kirpparitavaraa eli emme varsinaisesti ostaneet "uutta" muoviroskaa, ja koska ne maksoivat vain pari euroa emme oikeastaan törsänneetkään mitään järkyttäviä rahamääria niihin - ainakaan lasten iloon suhteutettuna.
No comments:
Post a Comment