Simasuu nauttii

Sain tänä vuonna laitettua simat tulemaan hyvissä ajoin. Rakastan simaa, sekä sen makua että sen viestiä - simahan tuo alkukesän mukanaan. Ilmeisesti meillä on epätavallisen lämmin keittiö - sima näet valmistui alle kahdessa vuorokaudessa pullottamisesta. En ollut uskoa silmiäni kun rusinat nousivat pintaan niin nopeasti. Noh, pullot jääkaappiin jäähtymään kunnolla ja sitten...SIMAA! NAM!

Tyyli-ikonin tilpehöörit

Käpynen täyttää pian 4. Siis 4 vuotta! En voi millään uskoa että tuo pikkuinen on jo niin iso. Syntymäpäivää juhlitaan tietenkin perusteellisesti. Onneksi poika rakastaa juhlia ja hienoksi laittautumista. Solmio kuuluu ehdottomasti juhlavarusteisiin - valkoinen kauluspaita ja solmio ja jotkut paremmat farkut. Koska en pidä lastenvaateliikkeiden valikoimista löytyvistä tylsistä ja liian kovista solmioista olen ommellut Käpyselle retroisia puuvillakangassolmioita. Yleensä en leikkele hienoja retrokankaita, mutta joskus kirpoilta löytyy reikäisiä tai paikoin todella pahasti haalistuneita tai kuluneita pussilakanoita tai verhoja, ja niitä raaskin huoletta leikellä. Ompelemani solmiot ovatkin ihanan pehmeitä ja kevyitä ja teen niistä valmiita lastensolmioita pidempiä - Käpynen kun haluaa oikean solmun eikä mitään valmissolmusysteemiä, ja oikea solmuhan vaatii solmiolta pituutta. Sopivaksi lastensolmion pituudeksi olen todennut 110-120 senttiä.

Tuo pinkki solmio on uusin - Käpy toivoi tällä kertaa roosaa eli lempiväriään. Vihreän tein jouluksi, keltainen on teatterikäyntiä varten Käpysen toiveesta ommeltu ja sinisen ompelin Kastanjan 1-vuotisjuhliin (se olikin ensimmäinen solmioni ja kuten kuvasta näkeekin, tein siitä aivan liian lyhyen). 

Nokkosta poskeen

Nokkosia! Ihanaa! Nyt paistetaan nokkoslettuja! tokaisin Käpyselle. Ei! En syö! huusi hän. Nehän polttavat! Eivätkä polta, sanoin minä. Ne ryöpätään ensin kiehuvassa vedessä, sitten ne sekoitetaan lettutaikinaan ja paistetaan. En siltikään syö, väitti Käpynen. No, minä keräsin ämpärillisen nokkosia ja vein kotiin. 

Siskoni tuli meille syömään, ja yhdessä paistoimme nokkoslettuja. Käpynen karkasi huutaen makuuhuoneeseen. En syö! väitti hän. Hetken päästä, herkullisen tuoksun levittyä asuntoon, uteliaisuus kuitenkin voitti ja hän hiipi pöydän ääreen. Lupasi syövänsä yhden. Söi sen. Ja toisenkin söi. Ja kolmannen. Ja neljännen. Ja vielä viidennenkin jaksoi. Äiti, me syötiin nokkosia! hän hihkui innoissaan, eikä ne polta yhtään! Milloin me syödään seuraavan kerran nokkoslettuja? Huomennako?

Nokkonen - Urtica Dioica

Pökköä pesään!

No niin, vauhtia taloprojektiin - tai ainakin talossa asumisen oheisprojekteihin. Koska taloon tulee vesitakka tulemme tarvitsemaan polttopuita. Paljon polttopuita. Järjettömän paljon polttopuita. Onneksi jouduimme kaatamaan muutamia mäntyjä tontilta. Onneksi enoni pitää puuhommista ja osaa käyttää klapikonetta. Ja onneksi minä jaksan pinota ne polttopuut! 

Muutamia vuosia sitten tontilta kaadettiin pienempiä puita, ja silloin rungontyngät jätettiin paikoilleen - ne ovat hyvin tarpeellisia kaikenlaisille pikkuitikoille. Muurahaiset pitävät niistä ja ovat rakentaneet pienen keon yhden tyngän ympärille. 

Rakennuspaikan kuulumisia

Eilen illalla kävimme tapamme mukaisesti pikkupeikkojen kanssa rakennuspaikalla - ja rusakkoystävämmekin olivat siellä. Ne asuvat naapurimetsässä, ja vaikka ne ovatkin hiukan varuillaan ne jäivät pitkäksi toviksi leikkimään turvallisen välimatkan päähän, peikkosten suureksi iloksi.

Talon nurkat merkittiin jo syksyllä - ja nätistihän ne punaiset pölkkyset ovat säilyneet lumen alla. Korkeudetkin merkittiin jo etukäteen...

Koivuja ja mäntyjä istutettiin viime kesänä - taimet haettiin mökkimetsästä. Muutama pikkukoivu selvisi talvesta hengissä. Isommiksi ehtineet männyt pärjäsivät pääosin hyvin, joskin peurat tuhosivat hienoimman. 

Kai se on vain uskottava että tuohon pellolle se meidän oma talo nousee - jos kaikki menee suunnitelmien mukaan pääsemme muuttamaan jo talvella oman takkatulen ääreen.

Lapsuuden unelmakakku

Vihdoinkin! Vegaaninen juhlaherkku - marenkikakku! Täytyy tunnustaa että minua melkein pelotti tämän kakun leipominen. Mitä jos vegaaninen versio ei olisikaan yhtä taivaallisen hyvää kuin alkuperäinen? Tai jos se maistuisikin sekasyöjän suussa ihan samalta mutta en itse enää pitäisikään siitä? Viimeksi söin sitä yli 8 vuotta sitten...mutta olin päättänyt että Käpynen saisi maistaa SITÄ kakkua, herkku-unelmaa jonka oli nähnyt äitini valokuva-albumeissa jo niin monta kertaa. 

Tuumasta siis toimeen. Marenkipohjat onnistuivat yli odotusten. "Kerma"vaahto tosin ei...liian pehmeää on Alpron soijavispi. Mutta periksi ei annettu! Ja onnistuihan tuo, unelmakakku. Sekasyöjäisän mukaan maistui aivan tasan samalta kuin alkuperäinen. Vieraat ihastuivat. Lapset rakastivat. Ja itse meinasin purskahtaa itkuun. Ja nauruun. Onnistuin!

Marenki rapsahti ihanasti, soijavispi oli ihanan pehmeää ja banaani juuri sopivan makeaa. Ja mikä parasta, seuraavana päivänä kakku oli juuri samanlaista kuin lapsuuteni marenkikakku toisena päivänä - marenki oli ällöihanan tahmeaa mutta jäljellä oli pieniä jännästi rapsahtelevia murusia, banaani oli ylimakeaa ja soijavispi maistui sokerille. Unelmakakku! 

Kuvankaunis...

Käväisin eilen pikaisesti peikkosten kanssa pienenpienellä kyläkirpparilla. Siellä lojui yhdellä hyllyllä vanha joululehti - Julstämning Anno 1919. Voi, miten kaunis kansikuva siinä oli! Neitsyt Maria, Joosef ja vastasyntynyt Jeesuslapsi. Itse lehti oli aika perusteellisesti riekaleina - etukansi kokonaan irti ja teipattu joskus aikoja sitten kiinni takakanteen. 10 euroa siitä pyydettiin. En raaskinut ostaa. 

Jatkoimme päivän ohjelmaa suunnitelmiemme mukaisesti - nautimme lämpimästä kevätauringosta, kauniista kukista ja hyvästä ruoasta...mutta se kuva, se jäi pyörimään mieleeni. Harvemmin ostan itselleni mitään niin kallista ihan noin vain hetken mielijohteesta, mutta pakkohan sinne oli palata, sinne kirpparille. Ja se lehti oli siellä edelleen. Täytyihän se ostaa. Kehyksetkin pitäisi nyt sitten löytää. Kai sitä nyt joskus saa jonkun kauniin esineen ostaa ihan vain omaksi ilokseen? 

Kevät tekee tuloaan

Kevät! Aurinko paistaa, linnut visertävät, ruoho kasvaa silmissä...Sinivuokot loistavat jo mökkimetsässä, leskenlehdet koristavat jokaista tienpengertä ja valkovuokotkin heräilevät hiljalleen. Pitkä pimeys jää unholaan ja valo herättää nauttimaan tästä kauniista maailmasta. Käpy ehti pääsiäisloman aikana nähdä hämähäkkejä, muurahaisia ja jopa leppäkertun. Tänään mehiläisetkin olivat jo liikkeellä, ja talitiainen vaimoineen muutti uuteen linnunpönttöön sammaltuppo nokassaan. 

Itsellä ja lapsilla riittää voimia vaikka mihin. Muutama retki on jo suunnitteilla - pitäisi ehtiä käydä jossakin katsomassa sorsanpoikasia kun se aika koittaa...ja joku pieni vaelluskin olisi tarkoitus tehdä. 

Sinivuokko - Hepatica Nobilis

Leskenlehti - Tussilago Farfara

Valkovuokko - Anemone Nemorosa

Marenkitaivas

Marenkikakku, tuo lapsuuden synttäreiden unelmien täyttymys...marenkipohja, kermavaahtoa, ohuen ohuesti viipaloitua banaania. Toinen marenkipohja, lisää kermavaahtoa ja vielä enemmän banaania. Ja vielä kolmaskin marenkipohja, kermavaahtoa ja banaania. Ah, miten hävyttömän herkullista! Kakku tehtiin juuri ennen synttärivieraiden saapumista, ja ensimmäinen suupala oli taikaa. Pehmeää kermavaahtoa, makeaa banaania ja herkullisesti rapsahtavaa marenkia. Seuraavana päivänä marenki oli pehmennyt suussasulavaksi sokerimassaksi. Banaani ja kermavaahto maistui edellistä päivää makeammalle ja kermavaahto hieman rasvaiselle. Kolmantena päivänä, kun kakkua oli enää pienenpieni pala, marenki oli tahmeansitkeää ja maistui sekä banaanille että kermavaahdolle. Taivaallista. Olin aivan vakuuttunut siitä, että jos enkelit syövät jotakin niin sen on oltava juuri  marenkikakkua. 

Sitten ryhdyin vegaaniksi. Ei marenkia, ei kermavaahtoa. Pelkkää viipaloitua banaania ei oikein voi kakuksi kutsua. Muutama vuosi myöhemmin Suomeen rantautui vispautuva soijakerma. NAM! Mutta edelleen jäin kaipaamaan marenkia. MUTTA NYT! Netistä löytyi yht'äkkiä useita vegaanimarenkireseptejä - joku ihailtavan nerokas kanssavegaani oli keksinyt miten sitä valmistetaan. Nimikin on sille kikherne- tai palkokasviliemelle jota siihen käytetään - aqua faba (tai aquafaba) eli palkokasvivesi. Ja pakkohan sitä oli kokeilla. Heti. Yllättävän hyvin onnistui heti ensimmäisellä yrityskerralla. Nyt odotan omia synttäreitäni - ajattelin tarjota oman lapsuuteni herkkua vierailleni. NAM! 

Lopputulos...

ja työvaiheet.

Ja vielä resepti

1 dl kikhernelientä

1-,5 - 2 dl sokeria

Liemi vatkataan tukevaksi seokseksi, jonka jälkeen sokeri lisätään hitaasti, vähitellen. Seosta vatkataan kunnes siinä ei tunnu sokerikiteitä ja se on suht kovaa. Pieniä marenkeja paistetaan 90 asteessa noin 90 minuuttia tai kunnes ne ovat kuivia ja irtoavat helposti leivinpaperista. 

Pääsiäistunnelmaa

Viime toukokuussa löysimme Käpysen kanssa Kierrätyskeskuksesta täydellisen pääsiäisruohoastian - tuo "Finelinsininen" on niin kauniin linnunmunanvärinen. Hyvissä ajoin kylvimme pääsiäisruohoksi ohraa. Pajusetkin saatiin korisettua eilen, ja Käpynen toivoi, että pääsiäispupu toisi yöllä kiitokseksi jotain ihania koristeita pääsiäisruohoon. Ja niinhän pupu toikin, oman äitini vanhat (itä)saksalaiset - ihanan retrot - puiset pääsiäismunat.  Nämä vanhat (itä)saksalaiset puiset koristeet ovat jotenkin niin hellyttäviä ja tuovat mieleen omat sukujuureni - isän puoleinen isoisäni oli näet itäsaksalainen. 

Pupu oli huomannut laittaa esille myös minun vuosia sitten - ennen vegaaniksi ryhtymistäni - maalaamat kananmunat. Niissäkin on muistoja koska maalasin ne ensimmäisenä omassa kodissa vietettynä pääsiäisenä. Siitä taitaa olla peräti 12 vuotta. 

Lauantaina vietämmekin sitten ihan oikeita noitajuhlia, joihin lapset saavat viedä tuon kauniin pienen Finel-pannusen suklaaherkkuja varten.